Sotilasliittoon EU:n takaoven kautta
Euroopan unionin virallinen historiankirjoitus tietää kertoa, että EU perustettiin aikanaan rauhanjärjestöksi. Sen edeltäjän Euroopan hiili- ja teräsyhteisön tehtävä oli sitoa aiemmin keskenään sotineet maat – erityisesti Saksa ja Ranska – taloudellisesti yhteen niin, että sodat niiden välillä kävisivät mahdottomiksi.
Tämän jo unessakin osaamamme rauhanpropaganda on ollut myös jonkinlainen viimeinen valttikortti suomalaisessa EU-keskustelussa. Jokaisen poikkipuolisen sanan EU:sta on voinut kuitata kysymällä, mitä maksaa tunti rauhaa.
Argumentin pohja kuitenkin murenee. Viime vuosina EU on voimakkaasti tiivistänyt puolustuspoliittista yhteistyötä, pystyttänyt uusia militaristisia rakenteita ja kehottanut jäsenmaita ryhtymään yhteisiin asehankintoihin. Rauhan pulmunen tahtoo sotahaukaksi.
Vaikka unionin sisällä vallitseekin rauha, on EU ulkoistamassa tulevia sotia kriisinhallinnan nimissä oman alueensa ulkopuolelle, usein suurten jäsenmaiden entisiin siirtomaihin.
Toisaalta vaikka EU:lla on kasvavaa sotilaallista kunnianhimoa, sillä on myös ongelma. EU kärsii jonkinlaisesta sotatoimivajeesta, sillä puolustusyhteistyölle sopivia konflikteja ei ole maailmalta juuri löytynyt.
EU:lle perustettiin vuonna 2005 suurin odotuksin taistelujoukot, joista Suomi osallistuu kahteen: yhteen Hollannin rinnalla ja toiseen yhdessä Viron, Latvian, Liettuan, Irlannin ja unionin ulkopuolisen Norjan kanssa. Toimivaltuuksia niillä olisi humanitaarisin tehtäviin, rauhanturvaamiseen ja jopa rauhaan
pakottamiseen eli kovaan sodankäyntiin.
Toistaiseksi taistelujoukkoja ei ole käytetty kertaakaan. Kun on asetettu sotajoukot valmiuteen, pitäisi niitä luonnollisesti päästä testaamaan kentällä.
Tai sitten EU ei ole osannut järjestää kriisejä. Juuri sotilaallisten konfliktien järjestämisessä EU:lla onkin vielä suorituskykypuutteita. Tässä suhteessa oppia pitäisi hakea Natolta ja sen johtovaltiolta Yhdysvalloilta, jotka ovat kyenneet pitämään asevoimansa jatkuvasti työllistettyinä eri
puolille maailmaa suuntautuneissa vapauden ja demokratian vientihankkeissa.
Toinen ongelma on taloudellinen.
Viime vuodet EU-maat ovat rämpineet finanssikeinottelijoiden käynnistämässä – ja yhteisvaluutta euron syventämässä – talouskriisissä. Siksi puolustuspolitiikan kehittämiselle ei ole juuri löytynyt aikaa. Samalla puolustusbudjetteja on leikattu eri puolilla Eurooppaa.
Tilannetta yritettiinkin korjata viime vuoden lopulla pidetyssä EU:n huippukokouksessa, jonka pääteema oli turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Tavoitteeksi asetettiin turvallisuuspolitiikan tehokkuuden, näkyvyyden ja vaikuttavuuden lisääminen, suorituskykyjen kehittämisen ja Euroopan (siis EU:n)
puolustusteollisuuden vahvistaminen.
Samalla EU patistaa jäsenmaita yhteisiin varusteluhankkeisiin. Niihin kuuluvat erityisesti miehittämättömät ilma-alukset, ilmatankkauskyky, satelliittiviestintä ja kyberpuolustus.
Sotilaallisesti liittoumattoman maan näkökulmasta puolustusyhteistyöhön liittyy isoja ongelmia, vaikka keksintönä se ei ole uusi.
Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka upotettiin EU:n rakenteisiin viimeistään Lissabonin sopimuksessa, joka astui voimaan vuonna 2009.
Sopimuksen mukaan EU-maat sitoutuvat asteittain ”parantamaan sotilaallisia voimavarojaan”. Kaikkia kansallisia lakeja korkeammalla tasolla siis säädetään, että varusteluun on panostettava aina vain enemmän.
Lisäksi Lissabonin sopimuksessa on lausekkeet jäsenmaiden keskinäisestä yhteisvastuusta ja avunannosta. Yhteisvastuulausekkeen mukaan EU käyttää kaikkia keinoja – mukaan lukien jäsenmaiden sotilasvoima – jos joku maista joutuu terrori-iskun tai suuronnettomuuden kohteeksi.
Avunantolauseke puolestaan velvoittaa jäsenmaat antamaan apua ”kaikin käytettävissä olevin keinoin”, jos yhteen jäsenmaahan hyökätään aseellisesti.
Jonkinlaiseksi liittoumattomien maiden turvaksi samaan pykälään kirjattiin, että tämä ”ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”.
Silti sopimuksesta on tulossa Suomelle uusia, liittoumattomalle maalle outoja velvoitteita.
Eduskunnan vuonna 2013 hyväksymässä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa sanotaan avunantolausekkeesta, että Suomi kehittää omia valmiuksiaan (sotilaallisen) avun antamiseen ja vastaanottamiseen. Lisäksi tämän hallituskauden aikana selvitetään, miten lainsäädäntöä pitää asian suhteen muuttaa.
Unionin tasolla Suomi puolestaan tahtoo edistää EU:n puolustuspolitiikan kehittämistä, jotta ”syntyy yhteistoimintakykyä sotilaallisen avun vastaanottamiseen ja antamiseen”.
Miten tämä sopii sotilaallisesti liittoumattomalle maalle? Missä tilanteessa Suomi haluaisi ottaa vastaan sotilaallista apua ja ketä vastaan? Entä milloin ja kenelle Suomi antaisi sotilaallista apua aseellisessa
hyökkäyksessä ja miksi?
EU-maiden valtaosa kuuluu myös Natoon. Siksi EU:llekaan ei kaavailla erillistä, Natosta irrallaan olevaa puolustusta. Kuten EU:n huippukokous viime joulukuussa päätti: ”yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kehitetään edelleen täysin Natoa täydentävästi”.
Näinkö Suomea nyt viedään osaksi Naton sotilaallisia ja poliittisia rakenteita EU:n takaoven kautta?
Uskottava puolustus vaatii aina jonkin verran myös uskottavaa vihollista. Sellainen puuttuu ainakin sotilaallisesti liittoumattomalta Suomelta.
Juuri Vasemmistoliiton pitäisi kevään eurovaalien alla haastaa EU:n kehittyminen kohti puolustusliittoa.
Missä ongelma? Liittovaltio tarvitsee armeijan.
Ilmoita asiaton viesti
”Missä tilanteessa Suomi haluaisi ottaa vastaan sotilaallista apua ja ketä vastaan?”
Siinä tilanteessa, jossa Suomi joutuu hyökkäyksen kohteeksi; hyökkääjää vastaan.
”Entä milloin ja kenelle Suomi antaisi sotilaallista apua aseellisessa hyökkäyksessä ja miksi?”
Lissabonin sopimuksen mukaan ymmärtääkseni toiselle EU-maalle silloin, jos tämä joutuu hyökkäyksen kohteeksi, siksi että kuten Suomikin on oikeutettu avun saamiseen, se on myös sitoutunut sopimuksen allekirjoittaessaan avun antamiseen toisille EU-maille.
Jos sivistysmaa ja oikeusvaltio allekirjoittaa sitoumuksen, sen odotetaan sen jälkeen toimivan sitoumuksensa mukaan tilanteessa, jossa sopimuksen tarkoittamat ehdot täyttyvät.
Mahtaako kirjoittajalta olla jäänyt huomaamatta se, että EU ei suinkaan ole ainoa toimija, joka on Euroopan maanosassa lisännyt asehankintoja, vieläpä erittäin merkittävästi?
” EU ei ole osannut järjestää kriisejä. Juuri sotilaallisten konfliktien järjestämisessä EU:lla onkin vielä suorituskykypuutteita.” – Tämä halventava kommentti kertoo todella paljon, ei EU:sta vaan A.E:sta.
Ilmoita asiaton viesti
Eerola kyselee:
”Missä tilanteessa Suomi haluaisi ottaa vastaan sotilaallista apua ja ketä vastaan?”
Tilanteessa, jossa vieras valta olisi hyökännyt Suomeen, ja tällöin sotilaallinen apu kohdistuisi hyökkääjää vastaan.
”Entä milloin ja kenelle Suomi antaisi sotilaallista apua aseellisessa
hyökkäyksessä ja miksi?”
Mille tahansa sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi ilman omaa syytään joutuneelle EU-maalle tai Pohjoismaalle, siksi koska se on hyvää ulkopolitiikkaa ja palvelee myös Suomen omaa etua.
Toivottavasti tämä kävi vastaukseksi kysymykseen.
Ilmoita asiaton viesti
Aloitetaan vaikka tästä: ” … pystyttänyt uusia militaristisia rakenteita…”.
Mitä on militarismi ? Kokeillaan Wikipediasta otettua määritelmää:
”Militarismi on oppi, jonka mukaan sotilaiden tulisi hallita valtiota tai ainakin olla vaikutusvaltaisessa ja arvostetussa asemassa. ” – Aika kaukaa haettu näkemys EU:n politiikkaan liittyen. Montako aktiivipalveluksessa olevaa sotilasta ( kenraalia/amiraalia ) on EU:n komissiossa, parlamentissa, neuvostossa ?
ks. linkki : http://fi.wikipedia.org/wiki/Militarismi
Onko EU sotilasvallankaappauksen käsissä ?
Muistan kyllä 1970 –luvun alun Kreikassa, interrail –reissullani käydessäni , nähneeni miten sotilasjuntta piti valtaa. Samaa en ole nähnyt EU –maissa 2000 –luvulla maissa vapaasti kulkiessani.
Ilmoita asiaton viesti
”Näinkö Suomea nyt viedään osaksi Naton sotilaallisia ja poliittisia rakenteita EU:n takaoven kautta?
Uskottava puolustus vaatii aina jonkin verran myös uskottavaa vihollista. Sellainen puuttuu ainakin sotilaallisesti liittoumattomalta Suomelta.”
Takaoven tai etuoven kautta – pääasia, että mennään sisään.
Kun otetaan palovakuutuus, ei mietitä uskottavaa tulipaloa. Se on aina mahdollinen. Samoin aseellinen aggressio Suomea kohtaan, varsinkin kun rajamme takana on suuri määrä asevoimia, ja naapurilla on vähemmän rauhantahtoisen asenne naapureihinsa.
Ilmoita asiaton viesti
Naapuruussopimus estää Nato-jäsenyyden
http://www.promerit.net/2012/06/yyan-jatko-naapuru…
Kannattaa lukea.
Osoite, joka viittaa artikkeliin
http://keskustelu.promerit.net/index.php/topic,128…
ei enää toimi.
Keskustelu hävisi bittiavaruuteen.
Ilmoita asiaton viesti
Tarkoitat varmaankin tätä kohtaa sopimuksessa:
“Sopimuspuolet pidättyvät voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä toisen osapuolen alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan ja selvittävät keskinäiset riitansa rauhanomaisin keinoin YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan sekä muiden ETYK-asiakirjojen mukaisesti.
Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.”
Eihän Nato-jäsenyys tarkoita Venäjän uhkaamista voimakeinoilla, eikä myöskään alueensa käytön sallimista aseelliseen hyökkäykseen. Naton jäsenenäkin Suomi noudattaisi tätä sopimusta. Nato-tukea tarvittaisiin sitä teoreettista tilannetta varten, että Venäjä sattuisi rikkomaan ko. sopimuksen, jonka jälkeen se ei Suomeakaan sitoisi.
Ilmoita asiaton viesti
Suomalainen kapitalismi näkee uhkakuvia ja unta Natosta ja jos Suomi jostain syystä joutuisi Natoon tulisi se niin kalliiksi että ei meidän budjetit riittäisi. Ja venäjä nousisi todella uhkaksi.
Ilmoita asiaton viesti
Tie rauhaan: VÄlittömästi aloitettavat neuvottelut Venäjän EU- ja NATO-jäsenyydestä.
Vanha totuus: if, änd äs, juu käänt piit it, tsoin it.
Ilmoita asiaton viesti
Hienosti sammuttu Sotsissa! Juttu arvokkaasta käytöksestä leviää Internetissä.
Ilmoita asiaton viesti